maanantai 30. toukokuuta 2016

Tämän minä olen huomannut.

Koko harjoittelun ajan otin ylös asioita, jotka erosivat arkikokemuksistani Suomessa. Pienempiä ja isompia asioita, mutta itselleni arjen pienten asioiden tarkastelu on yleistä, niin siitä syntyi tämäkin lista. Asioita, joita huomasin kun vertasin Göteborgin kokemuksia Helsingin kokemuksiin.

Tältä näytti kun maaliskuun puolessa välissä lähdin kotoa kohti Göteborgia.

Lentokentällä, laskeuduttuani Göteborgiin Landvetterin lentokentällä vessassa piipahdin ja tämän minä huomasin: vessa veti itse itsensä. Mitä ihmettä? Ei tarttennu itte painaa nappia, vaan kunhan siitä istumasta olin nousta ehtinyt, niin slurps vaan ja vessa oli omatoimisesti siivonnut itse itsensä. On muuten outo ilmaisu, tuo "vetää vessa". Mihin se vessa pitää vetää? Näin on muuten muuallakin, uusissa ja moderneissa vessoissa, kuten kauppakeskus Nordstanissa (vai Femmanissa? En tiedä kumpi on se oikea nimi, molemmat lukee jossain seinässä ja molemmista puhutaan), huomasin kun siellä kävin. Ja vessat oli gender-neutral että ei ollut naisille ja miehille, oli vaan vessat.

Seuraavina päivänä huomasin kuinka romanikerjäläiset kerjäävät kauppojen, kirjastojen, kirkkojen ja liiketilojen ovien vieressä tai eteisissä, tervehtien ääneen ohikulkevia asiakkaita. Suomessa, tai no Helsingissä, kerjäläiset yleensä istuvat liikennevaloja, puhelinpylväitä ym. seiniä vasten, eivätkä liiketilojen ovilla.
Ja kerjäläisiä on paljon, siis joka puolella ja paikassa. Enemmistö kerjää, ja osa myy lisäksi Faktumia (sama kuin Big Issue / Iso Numero) ja kiertävät myös ratikoissa myymässä. Mutta heitä on todella paljon, kaikkien kauppojen ovilla, kirkkojen ovilla, kauppakeskusten ovilla, kioskien edessä. Tuntuu todella pahalta kulkea ohi, he tervehtivät ja hymyilevät ja hymyilen takaisin pudistaen päätäni. En anna rahaa kerjäläisille, jonkin syyn takia en koe että rahan antaminen on se apu, mitä minä haluan tarjota. Mutta mitä minä muuten teen heidän hyväkseen? En tiedä. No, ainakin ostan Ison Numeron aina kun uusi numero ilmestyy, mutta se ei tunnu paljolta. Ehkä se on omantunnon vaimentamista? Mutta silti, ostakaa tekin, se on pieni asia myyjän hyväksi tehdä, vitosen maksaa vain. Myyjä saa siitä kolme euroa, koska hän on ostanut lehden myytäväksi kahdella eurolla.

No tämän huomasin muuten jo ekana päivänä ja hieman olin ongelmissa: Missä ovat suojatiet? Missä on suojatien liikennemerkit ja maahan maalatut viivat? Kävellessäni ekana aamuna keskustaan seisoin muutamaan otteeseen hoomoilasena tien reunassa enkä uskaltanut mennä yli yksin, koska mitään selkeää merkkiä, että "tässä on suojatie" ei ollut. Sitten kun joku ruotsalaiseen liikennejärjestelmään tottuneempi henkilö meni yli seurasin kiireesti häntä. Tosi outoa. Ja tätä ihmettelen vieläkin, näin parin viikon jälkeen. Suojatiemerkkejä on vain siellä täällä ja yli mennään mistä sattuu.

Tämän minä olen innoissani huomannut: Osa ratikoista on niin vanhoja, tai omalaatuisia, että niiden ovet pitää itse avata vetämällä kahvasta ulkoa tai sisältä työntämällä. Ja samoissa vanhoissa vaunuissa stop-nappia ei aina ole, vaan ikkunoiden päällä menee kaapeli, jota vetämällä tekee pysähtymisilmoituksen. Ratikat ovat täällä italialaista mallia, ja erityisen sääherkkiä. Eikös Suomessakin junat ole italialaista mallia, ja sääherkkiä? Täällä tarvittaisiin tsekkiläisiä ratikoita Helsinkin tyyliin.

Julkiseen liikenteeseen panostetaan muutenkin ihan eri volyymilla. Busseja ja ratikoita kulkee moneen, ja välillä samaankin, suuntaan usein, liikenne on runsasta. Busseihin saa nousta kaikista ovista sisään, ei vain etuovesta. Ratikassa liput ostetaan automaatista, kolikot ja kortti käy. Busseissa ei ole ollenkaan lipunmyyntiä. Sekä busseissa että ratikoissa on kuulutukset: "Nästä Brunnsparken" ja pysäkkinäytöt. Pysäkkinäytöissä näkyy seuraava ja sitä seuraava pysäkki, ja jos unohdan kuunnella kuulutuksen siitä seuraavasta pysäkistä ja yritän vilkuilla näytöstä että mikä se on, niin oon jo ihan ulapalla! Nästä Vagnhallen Majorna, därefter Jaegerdorfsplatsen!
Pysäkeillä (myös pienillä) on reaaliaikaiset aikataulunäytöt.

Ruotsissa, kuten Englannissa, on käytössä tiskipöydällä tönöttävät astiankuivatustelineet, eikä kuivauskaappia lavuaarin yllä. Aivan turhan hankalaa.

Roska-astioissa, mihin kotitalouksissa jätteet viedään, on sen ison kannen päällä pienempi pyöreä kansi, jota asukkaiden on tarkoitus käyttää. Ei se niin kovin käytännöllinen (sekään) ole. Kuva todisteeksi:

Ruotsissa myös small-talk ja tuntemattomien kanssa juttelu on ihan okei ja sitä tapahtuu. Hämmennyin kun kerran kadulla eräs mies pyysi 100metrin matkalle kantoapua, ja siinä sitten juteltiin se lyhyt matka. Tämä kuulema on suomalaisten ja ruotsalaisten ero: ruotsalaisilla on kavereita ja tuttuja kun taas suomalaisilla on ystäviä. Ystävyyssuhteen syvyyserossa on kuulema eroa. Kahdessa kuukaudessa tätä en ehtinyt testaamaan :)

Näitä asioita havainnoin kahden kuukauden aikanani. Erittäin tärkeitä juttuja, oi kyllä.

Tältä näytti kun palasin reilu kaksi kuukautta myöhemmin kotiin. 

Nyt on matka ja harjoittelu takana, opintopisteet plakkarissa ja arviointikeskustelu sekä Ruotsin että Suomen päässä käyty. Hyviä muistoja jäi, opin uusia asioita ja varmuutta työhön. Göteborgiin rakastuin, kaupunki on todella ihana.
Tämä blogi hiljenee, koska matka on tehty ja kotiin on palattu.
Muu maa mustikka, oma maa mansikka ja Ruotsi on vadelma. Vadelmavenepakolainen on palannut kotiin <3

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Melkein lähtökuopissa

Ensi viikolla tähän aikaan olen jo Suomessa. Can't wait. Odotan jo myös lauantain lähtöä Göteborgista Tukholmaan ystävän luokse. Mieleen kuitenkin hiipii myös haikeus jättää tämä paikka. A R Lorentsgatanista on tullut kahdessa kuukaudessa koti, ja työpaikalla kuulun jo kalustoon.
Minulle on tarjottu majapaikkaa niin nykyisestä kodistani kuin yhden seurakuntalaisen kotona, kun tulen taas käymään.

Pyysin viikko takaperin eläkeläismummoiltani, että sopii rukoilla töiden saamisen puolesta, kun niitä ei kesätöiden jälkeen ole vielä tiedossa. Mummot sanoivat että tietysti rukoillaan, sitä että olet täällä Göteborgissa! Miten nopeasti sopeuduinkaan tänne, miten ihana kaupunki tämä onkaan ja miten haikea tämä paikka on jättää. Mutta, silti borta bra men hemma bäst <3 Oma maa mansikka, muu maa mustikka ja Ruotsi on mun vadelma. Ei sitä koskaan tiedä minne Jumala johdattaa, ja tuleeko minusta vielä toistekin vadelmavenepakolainen.



Minun kahden kerroksen koti, molemmat parvekkeet ovat tätä asuntoa. Mun huone on toisella puolella taloa.

Vasakyrkan ja aivan upea suuri alttarimaalaus. 
Huomenna on viimeinen työpäivä. Kaksi kuukautta sitten oli ensimmäinen työpäivä, torstai sekin. Messu, työntekijäkokous, kahvila Oscar, rukouspiiri ja huomenna vielä sitten työharjoitteluarviointi. Avaimet jätän vahtimestari Mialle, jolta ne sainkin. Kummallista, niin kummallista lähteä kun ei tiedä, että koska palaa tänne ja keitä ei näe enää koskaan! 


Eilen oli VårRuset, naisten juoksutapahtuma Slottskogenissa. Olimme siellä työporukan kanssa; kirkkoherra, kuraattori, vahtimestari, siivooja, tiedottaja sekä lastenohjaaja ruotsalaisten puolelta ja tiedottaja-vahtimestari, pappi ja pappisharjoittelija suomalaisten puolelta. Lähdimme viimeisessä, "Lunka/strosa" eli löntystelijöiden lähdössä ja teimme 5km lenkin, minulla meni 50minuuttia ja olin toinen maalissa meidän tiimistä. Sen jälkeen nautimme piknikiä puistossa. Oli todella mukavaa, hauskaa ja innostavaa, työporukan yhteishenkeä kohottavaa myös. 



Vasemmalla kolme suomenkielistä ja ruotsalaiset oikealla. Keskellä työharjoittelija asianmukaisesti kaveeraa kirkkoherran kanssa ;) 
Nyt lähden nauttimaan toiseksi viimeisestä vapaapäivästä Göteborgissa, aurinko paistaa ja on lämmin! Kesäsäät toukokuussa, viikonloppuna palaillaan kuulema kevätsäihin eli lämpöasteet alas. 

Itse olen kokenut täällä niin fyysista kuin hengellistä vieraanvaraisuutta, ja vieraanvaraisuutta tarjonneet ihmiset ovat olleet minulle enkeleitä, joten rohkaisen meitä kaikkia muistamaan nämä sanat ja olemaan enkeleitä toinen toisillemme. Ovet auki ja rajat auki: 

Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.


Hautausmaat on mielestäni parhaiten hoidettuja puistoja Suomessa, ja siltä vaikuttaa täällä Ruotsissakin. Hieman erilainen hautausmaakulttuuri täällä on, kesäisin ihmiset kuulema viettävät aikaansa viltien ja eväiden kanssa hautausmaalla, niillä alueilla missä ei vielä ole hautoja, ja hautojen ulkonäkö vaihtelee minimalistisesta huomiota herättävään. 





Mäenrinteeseen haudatuksi tuleminen olisi ihan jees. Arkussa en halua tulla haudatuksi, enkä isoa kiveä. Sellaista ei tahdo äitinikään. Enpä usko että meidän perheessä sitä haluaa kukaan?



Kuolema ja hautajaiset, vainajat, arkut, tuhkaaminen eli aikalailla kaikki kuolemaan liittyvä on meidän perheessä ruokapöytäjuttuja. Ronskit vitsitkin on tavallisia, sanoisin että ammattitauti meidän perheessä, koska isäni on suntio ja ollut hautausmaantyöntekijä sekä tuhkannut vainajia.

Juuri vähän aikaa sitten juttelin mummini kanssa siitä, että hän on tehnyt kirjallisen tahdonilmaisun siitä, millä tavalla hänet haudataan ja ettei hän halua isoja hautajaisia. Mummi ei eläessään tahdo huomion keskipisteeksi (ainakaan ihan koko aikaa :D) eikä halua sitä kuoltuaankaan. Loogista, vaikka ei ne hautajaiset sinänsä vainajaa varten ole, vaan osa omaisten suruprosessia.

Oman tahdon ilmaisu, miten tahtoo tulla esimerkiksi hoidetuksi (hoitotahto), jos onnettomuuden tai sairauden seurauksena todetaan aivokuolleksi, ja miten haluaa tulla haudatuksi (arkussa/tuhkattuna), millaisen hautakiven haluaa ym. on tärkeää sekä itselle, että käy läpi tunteitaan omasta kuolemasta mutta myös omaisille.

Yksi papin työtehtävistä on hautaan siunaaminen. Ennen sitä pappi tapaa omaiset ja käy läpi hautajaisten kulun ja kysyy millainen ihminen on siunattavana. Harjoittelussa olen saanut olla seuraamassa kahta hautauskeskustelua sekä yhtä hautaan siunaamista. Toisessa keskustelussa oli kuollut lähes 70-vuotias mies, jonka omaisia olivat lapset ja lapsenlapset. Vainajan aikuinen lapsi kertoi, ettei ollut puhunut isänsä kanssa kuolemasta tai hautajaisista, eikä jäämistöstä löytynyt mitään tahdon ilmaisua. Sellainen olisi perheen mielestä ollut hyvä, ei olisi tarvinnut arvuutella ja punnita, mitä tehdään. Vanhempi lapsista oli ehdottanut tuhkaamista ja tuhkan sirottelua muistolehtoon, mutta nuorempi vainajan lapsista ja lapsenlapset halusivat arkkuhautauksen ja hautakiven. Koska tahdosta ei ollut tietoa, ja asia oli nuoremmalle lapselle tärkeä, vainaja haudattiin arkussa. Asia ei ollut suuri, mutta perhettä surutyön keskellä olisi helpottanut tieto, mitä isä halusi sen sijaan että itse piti päättää. 
Tämän takia kehotan kaikkia puhumaan asiasta. 



Olen kertonut perheelleni, että haluan tulla tuhkatuksi ja mieluiten sirotelluksi muistolehtoon, en tiedä haluanko edes nimilaattaa, sen saa jäljelle jäävät itse päättää. Mahdollisimman ekologisesti maahan, mieluiten niin, että krematorio olisi ekologinen eli polttamisesta syntyvä energia käytetään esim. siunauskappelin lämmittämiseen. 

Tietysti se, miten kotona on oppinut suhtautumaan kuolemaan vaikuttaa paljon. Meillä kuolemasta on puhuttu luonnollisena asiana. Isäni äiti on kuollut ennen kuin kukaan meistä lapsenlapsista oli syntynyt, ja sitä olen miettinyt paljon. Isänisä kuoli kohta kymmenen vuotta sitten, ja kävimme katsomassa hänen ruumistaan ennen hautajaisia. Se oli vain kuori, kroppa, Pupan (isoisäni) näköinen, mutta ei se ollut hän enää. Hän oli poissa, muualla. Kristinuskossa kuolema ei ole loppu, vaan meitä odottaa iankaikkinen elämä. 

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"

Se on yksi syy, miksi kuolema ei tunnu lopulliselta, tai hirveältä ajatukselta. Toki, haluan elää tätä elämää, joka minulle on lahjana annettu. En kuitenkaan itse tiedä elinpäivieni määrää, se on Herran käsissä. Se päivä koittaa, kun on koittaakseen. Jumala on antanut meille elämän elettäväksi, mutta myös kuolema on ihmisen osa. Se on hyvä tiedostaa, ja muistaa sen osaksi elämää. Se on vain elämän osa, ei kaikki, eikä loppu. 

Takaisin alkuu: hautausmaihin. Toissa viikolla lähdin iltakävelylle. Kaunis aurinko paistoi, ei ollut niin kylmä kuin aiemmin. Harhailin täällä Majornan alueella, ja näin hautausmaan. Tuli heti tunne, että tuonne haluan, pakko päästä hautausmaalle! Päästyäni aitojen sisäpuolelle, tajusin heti, että tämä on iso hautausmaa, täällä voin kävellä kauan. Tunsin, että tänne olen kaivannut, tämä on tuttu ympäristö, sillä olen hautausmailla käynyt koko elämäni ajan, sukulaisten haudoilla. Sen lisäksi olen ollut kolme kesää kesätöissä hautausmaalla ja lomamatkoilla, Suomessa ja ulkomailla, oudon perheemme yksi must-see-kohteista kirkkojen lisäksi on, suprise suprise, hautausmaat. Oisin siinä kauniina keväiltana hautausmaalle saapuessani voinut sanoa: I'm home. (Ja taisin niin päässäni sanoakin).


Göteborg on ylä- ja alamäkeä, kumparetta ja notkoa koko kaupunki. Niin oli myös tämä hautausmaa, yksi todella monista. Kiersin sinne sun tänne ja kiipesin korkealle katsomaan auringonlaskua. Oli niin kaunista. Monilla haudoilla kasvoi narsisseja, niitä ei Suomessa haudoilla paljoa näe. Hautausmaat on ihania kaupunkipuistoja, joissa sielu lepää. 

Virossa Pilistveressä pari vuotta sitten riparilla ohjaajana ollessani päädyin hautausmaalle. Se ei todellakaan ollut Suomen ja Ruotsin kaltainen trimmattu ja viimeisteltu kaupunkipuisto. Pilistvere on kylä ja Viro on todella sekulaari maa. Hautausmaa rehotti oikein kunnolla, pienen pienet polut meni epäsuorien hautarivistöjen, kaatuneiden kivien, mäntyjen ja kuusien välissä. Pitkää ruohoa kasvoi haudat ja jos jossain oli kukkia, ne oli luonnon kukkia. Tykkäsin hautausmaasta hirmuisesti, todella kaunis ja levollinen. 

Hyvä kontrasti meidän hautausmaille, joiden ylläpito on kirkolle taloudelllisesti kallista, vaikka valtio maksaakin siitä yhteiskunnallisesta velvoitteesta korvausta (joka tosin ei kata kaikkia kuluja). Tarviiko hautausmaan olla niin tip top, ruoho trimattua ja käytävät viivasuoria? 

Kiipesin sitten hautausmaalla korkeammalle kohdalle ja jatkoin hautausmaalta pois viereisille kallioille ottaakseni ihania kuvia auringonlaskusta.


Aina kun tuon sillan näkee, tietää että siellä vieressä on koti.



Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, 
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
Ps. 139:16