keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.


Hautausmaat on mielestäni parhaiten hoidettuja puistoja Suomessa, ja siltä vaikuttaa täällä Ruotsissakin. Hieman erilainen hautausmaakulttuuri täällä on, kesäisin ihmiset kuulema viettävät aikaansa viltien ja eväiden kanssa hautausmaalla, niillä alueilla missä ei vielä ole hautoja, ja hautojen ulkonäkö vaihtelee minimalistisesta huomiota herättävään. 





Mäenrinteeseen haudatuksi tuleminen olisi ihan jees. Arkussa en halua tulla haudatuksi, enkä isoa kiveä. Sellaista ei tahdo äitinikään. Enpä usko että meidän perheessä sitä haluaa kukaan?



Kuolema ja hautajaiset, vainajat, arkut, tuhkaaminen eli aikalailla kaikki kuolemaan liittyvä on meidän perheessä ruokapöytäjuttuja. Ronskit vitsitkin on tavallisia, sanoisin että ammattitauti meidän perheessä, koska isäni on suntio ja ollut hautausmaantyöntekijä sekä tuhkannut vainajia.

Juuri vähän aikaa sitten juttelin mummini kanssa siitä, että hän on tehnyt kirjallisen tahdonilmaisun siitä, millä tavalla hänet haudataan ja ettei hän halua isoja hautajaisia. Mummi ei eläessään tahdo huomion keskipisteeksi (ainakaan ihan koko aikaa :D) eikä halua sitä kuoltuaankaan. Loogista, vaikka ei ne hautajaiset sinänsä vainajaa varten ole, vaan osa omaisten suruprosessia.

Oman tahdon ilmaisu, miten tahtoo tulla esimerkiksi hoidetuksi (hoitotahto), jos onnettomuuden tai sairauden seurauksena todetaan aivokuolleksi, ja miten haluaa tulla haudatuksi (arkussa/tuhkattuna), millaisen hautakiven haluaa ym. on tärkeää sekä itselle, että käy läpi tunteitaan omasta kuolemasta mutta myös omaisille.

Yksi papin työtehtävistä on hautaan siunaaminen. Ennen sitä pappi tapaa omaiset ja käy läpi hautajaisten kulun ja kysyy millainen ihminen on siunattavana. Harjoittelussa olen saanut olla seuraamassa kahta hautauskeskustelua sekä yhtä hautaan siunaamista. Toisessa keskustelussa oli kuollut lähes 70-vuotias mies, jonka omaisia olivat lapset ja lapsenlapset. Vainajan aikuinen lapsi kertoi, ettei ollut puhunut isänsä kanssa kuolemasta tai hautajaisista, eikä jäämistöstä löytynyt mitään tahdon ilmaisua. Sellainen olisi perheen mielestä ollut hyvä, ei olisi tarvinnut arvuutella ja punnita, mitä tehdään. Vanhempi lapsista oli ehdottanut tuhkaamista ja tuhkan sirottelua muistolehtoon, mutta nuorempi vainajan lapsista ja lapsenlapset halusivat arkkuhautauksen ja hautakiven. Koska tahdosta ei ollut tietoa, ja asia oli nuoremmalle lapselle tärkeä, vainaja haudattiin arkussa. Asia ei ollut suuri, mutta perhettä surutyön keskellä olisi helpottanut tieto, mitä isä halusi sen sijaan että itse piti päättää. 
Tämän takia kehotan kaikkia puhumaan asiasta. 



Olen kertonut perheelleni, että haluan tulla tuhkatuksi ja mieluiten sirotelluksi muistolehtoon, en tiedä haluanko edes nimilaattaa, sen saa jäljelle jäävät itse päättää. Mahdollisimman ekologisesti maahan, mieluiten niin, että krematorio olisi ekologinen eli polttamisesta syntyvä energia käytetään esim. siunauskappelin lämmittämiseen. 

Tietysti se, miten kotona on oppinut suhtautumaan kuolemaan vaikuttaa paljon. Meillä kuolemasta on puhuttu luonnollisena asiana. Isäni äiti on kuollut ennen kuin kukaan meistä lapsenlapsista oli syntynyt, ja sitä olen miettinyt paljon. Isänisä kuoli kohta kymmenen vuotta sitten, ja kävimme katsomassa hänen ruumistaan ennen hautajaisia. Se oli vain kuori, kroppa, Pupan (isoisäni) näköinen, mutta ei se ollut hän enää. Hän oli poissa, muualla. Kristinuskossa kuolema ei ole loppu, vaan meitä odottaa iankaikkinen elämä. 

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"

Se on yksi syy, miksi kuolema ei tunnu lopulliselta, tai hirveältä ajatukselta. Toki, haluan elää tätä elämää, joka minulle on lahjana annettu. En kuitenkaan itse tiedä elinpäivieni määrää, se on Herran käsissä. Se päivä koittaa, kun on koittaakseen. Jumala on antanut meille elämän elettäväksi, mutta myös kuolema on ihmisen osa. Se on hyvä tiedostaa, ja muistaa sen osaksi elämää. Se on vain elämän osa, ei kaikki, eikä loppu. 

Takaisin alkuu: hautausmaihin. Toissa viikolla lähdin iltakävelylle. Kaunis aurinko paistoi, ei ollut niin kylmä kuin aiemmin. Harhailin täällä Majornan alueella, ja näin hautausmaan. Tuli heti tunne, että tuonne haluan, pakko päästä hautausmaalle! Päästyäni aitojen sisäpuolelle, tajusin heti, että tämä on iso hautausmaa, täällä voin kävellä kauan. Tunsin, että tänne olen kaivannut, tämä on tuttu ympäristö, sillä olen hautausmailla käynyt koko elämäni ajan, sukulaisten haudoilla. Sen lisäksi olen ollut kolme kesää kesätöissä hautausmaalla ja lomamatkoilla, Suomessa ja ulkomailla, oudon perheemme yksi must-see-kohteista kirkkojen lisäksi on, suprise suprise, hautausmaat. Oisin siinä kauniina keväiltana hautausmaalle saapuessani voinut sanoa: I'm home. (Ja taisin niin päässäni sanoakin).


Göteborg on ylä- ja alamäkeä, kumparetta ja notkoa koko kaupunki. Niin oli myös tämä hautausmaa, yksi todella monista. Kiersin sinne sun tänne ja kiipesin korkealle katsomaan auringonlaskua. Oli niin kaunista. Monilla haudoilla kasvoi narsisseja, niitä ei Suomessa haudoilla paljoa näe. Hautausmaat on ihania kaupunkipuistoja, joissa sielu lepää. 

Virossa Pilistveressä pari vuotta sitten riparilla ohjaajana ollessani päädyin hautausmaalle. Se ei todellakaan ollut Suomen ja Ruotsin kaltainen trimmattu ja viimeisteltu kaupunkipuisto. Pilistvere on kylä ja Viro on todella sekulaari maa. Hautausmaa rehotti oikein kunnolla, pienen pienet polut meni epäsuorien hautarivistöjen, kaatuneiden kivien, mäntyjen ja kuusien välissä. Pitkää ruohoa kasvoi haudat ja jos jossain oli kukkia, ne oli luonnon kukkia. Tykkäsin hautausmaasta hirmuisesti, todella kaunis ja levollinen. 

Hyvä kontrasti meidän hautausmaille, joiden ylläpito on kirkolle taloudelllisesti kallista, vaikka valtio maksaakin siitä yhteiskunnallisesta velvoitteesta korvausta (joka tosin ei kata kaikkia kuluja). Tarviiko hautausmaan olla niin tip top, ruoho trimattua ja käytävät viivasuoria? 

Kiipesin sitten hautausmaalla korkeammalle kohdalle ja jatkoin hautausmaalta pois viereisille kallioille ottaakseni ihania kuvia auringonlaskusta.


Aina kun tuon sillan näkee, tietää että siellä vieressä on koti.



Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, 
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
Ps. 139:16



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti